Super Bowl viikon kunniaksi...

.... muutama sana amerikkalaisesta jalkapallosta. Tästä tullee rönsyilevä juttu vailla logiikkaa. Luvassa on tarinaa omista kokemuksista lajin intohimoisena seuraajana, samalla tulee kerrottua omaa henkilöhistoriaakin.

Minulle amerikkalainen jalkapallo on joukkuelajien kuningas. Näen lajin shakkina jota valmentajat pelaavat elävillä nappuloilla. Ero muihin lajeihin, kuten jalkapallo tai jääkiekko, on nimemomaan valmentajan korostunut merkitys. Jokainen yksittäinen ''peli'' on tarkkkaan suunniteltu, mutta koska ''nappulat'' ovat inhimillisiä olentoja niin mitä vaan voi tapahtua.

En halua selittää pelin hienouksia, ei siitä kuitenkaan lukemalla opi pitämään. Mennään sen sijaan loppukesään 1978, jolloin perheemme muutti Floridaan.
Koulun käynti oli alussa melkoista seikkailua, kun puheesta ei mitään ymmärtänyt. Ensimmäisenä päivänä Pedro niminen poika tarttui käteeni ja piti huolen, että olin aina matkalla oikeaan suuntaan. Pedron isästä kerrottiin, että hän oli soutanut yksin 60-luvun alussa Kuubasta Floridaan.

Liikuntatunneilla pelasimme usein jenkkifutista ilman taklauksia. Pelinrakentaja toiminut Pedro piirsi etusormellaan maahan kaikkille hyökkääjille omat reitit. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, onnistumisen riemua koki kun pallon sai kopattua ''piirrustusten'' mukaan.

Talvella 79-80 koulu teki konkurssin (kyllä, luit oikein) ja tiemme Pedron kanssa erkanivat muutamaksi vuodeksi. Olimme asettuneet Atlantis nimiseen pikkukaupunkiin, joka on tullut monelle suomalaiselle golfarille tutuksi golf-kenttänsä ansiosta. Naapuriimme, aivan 9. tiin vieressä sijaitsevaan tiilitaloon, muutti Rick niminen kaveri. Pienikokoinen, mutta tulisieluinen Ricky oli vikkelä menijä jenkkifudis kainalossa. Hän osasi loistavasti ns. sideline kopin - kroppa vaakatasossa ja käsivarret pitkinä pallo ilmasta kiinni samalla kun varpaat pysyivät pelialueen puolella.

Ricky oli henkeen ja vereen Miami Dolphins fani. Hänen perheellä oli kausikortit peleihin ja aina ylimääräisiä lippuja. Pian olin heidän mukanaan Miamissa katsomassa kotiottelun toisensa jälkeen.

Dolphins pelasi tuolloin jo 1930-luvulla rakennetussa, Little Havana kaupinginosassa sijaitsevassa Orange Bowlissa. Yli 60 000 katsojaa kannustamassa samaa joukkuetta tuntui kerta toisensa jälkeen suurenmoiselta.
Viereisessä katsomonosassa oli Nicklauksen perheen istumapaikat. He tosin tulivat paikalle harvakseltaan, muistan nähneeni heitä siellä vain pari kertaa.

Meillä oli Rickyn kanssa tapana mennä alas, mahdollisimman lähelle kentän laitaa, katsomaan alkulämmittelyt. Kerran vieressämme seisoi kaveri, joka näytti minusta käsittämättömän isokokoiselta. Joku tiesi kertoa, että hän oli juuri peliuransa lopettanut Larry Little. Pelaajat ovat sitten noitten aikojen kasvaneet niin, että tänä päivänä hyökkäyksen linjassa pelannut Little (185cm ja 120kg) ei olisi mikään jätti edes high school joukkueessa.

Littlen pelipaikan oli ottanut Eric Laakso niminen pelaaja. Myöhemmin kuulin, kuinka Eric oli Suomeen tutustuessaan erään perheen luona syönyt 28 tarjolla olleesta kolmestakymmenestä lihapullasta.

Mutta joukkueen hahmo oli sen valmentaja, prominentissä leuastaan tunnettu Don Shula. Neljännesvuosisadan joukkuetta valmentanut Shula on Miamissa instituutio. Voit ostaa auton Don Shula Fordilta, voit ajaa sitä Don Shula Expresswayllä, voit käydä syömässä Don Shula Steakhouse ravintolassa, jne. Don on tuttu näky myös golfkentillä, maaliskuussa 2007 hän jakoi Doralissa pelatun World Tourin voittopokaalin Tigerille.

Tammikuussa 1973 Shula ja Dolphins kruunasivat täydellisen kauden Super Bowl voitolla. Seitsemäntoista voittoa, ei yhtään tappiota. Kukaan ei ennen, eikä sen koommin ole samaan pystynyt.

Mutta nyt, tänä sunnuntaina, New England Patriotseilla on mahdollisuus samaan. Tai jopa, myönnetään, hieman parempaan. Kausi on nykyään pari peliä pitempi, ja ellei NY Giants yllätä on New Englandin voittamaton 19-0 kausi tosiasia. GO GIANTS!

Tulokas pelinrakentaja David Woodleyn ensimmäinen kausi oli 1980-81. Juro maalaispoika Louisianasta oli kuin kala kuivalla maalla Miamin parrasvaloissa. Joka toinen viikko heitto kulki kuin unelma, joka toinen viikko Woodley alkoi ohjailemaan syöttöjään. Silloin ne eivät osuneet lähellekään maaliaan. Tämähän on tuttu ilmiö myös golfista.

Jos Woodleyn peli ei kulkenut, Shula vaihtoi kentälle vanhan veteraani quarterback Don Strockin. Yhdessä heitä alettiin kutsua WoodStrockiksi.

Woodleyn johdolla Miami eteni Super Bowliin tammikuussa 1983. Super Bowl historian nuorimman pelinrakentajan heitot eivät kulkeneet toisella puoliajalla, ja jostain syystä Shula ei tällä kertaa vaihtanut Strockia kehiin. Miami hävisi, se jäi Woodleyn uran viimeiseksi merkittäväksi matsiksi.

Davidillä oli jo silloin ongelma, kalja maistui liiankin hyvin. Peliuran jälkeen tahti kiihtyi. Kymmenen vuotta myöhemmin maksa vaihtui uudeksi, toiset kymmenen vuotta ja henki lähti. Woodley oli kuollessaan 43 vuotias.

Kesäkuussa 1981 Ricky tuli mukani Suomeen kolmeksi viikoksi. Muistelen, että vettä satoi joka päivä. Tuon reissun aikana Tampereella pelattiin junnujen Suomenmestaruuskisat ja Ricky halusi mukaan caddieksi. Saimme kyydin juuri ajokortin suorittaneelta Lassi Pekka Tilanderilta.

Saavuimme kentälle perjantai iltapäivänä. Vettä satoi ja lämpöä oli +4C. Klubitaloa ei tuolloin Tampereen kentällä ollut, jokunen parakki vain. Missään ei ollut minkäälaista infoa kisasta, ei lähtöluetteloa, ei edes yhtään ihmistä. Se oli Suomi-golfia 80-luvulla.

Illalla päädyimme tamperelaiseen limudiskoon. Siellä, kuten silloin tapana oli, tytöt tanssivat tyttöjen kanssa ja pojat poikien. Amerikan poika oli hieman ihmeissään.

Kisakin kuitenkin pelattiin, 72 märkää ja kylmää reikää viikonlopun aikana. Voittajaa en muista, ehkä Nurmen Timo Aulangolta. Paluu matkalla kyytiin hyppäsi minulle uusi tuttavuuus, Veli-Matti Välimaa Lahdesta. LPT esitteli ''Velkan''golfin ensimmäisenä junioreitten Suomenmestarina.

Viime talvena, yli 25 vuotta myöhemmin, satuimme nykyään Floridassa asuvan Velkan kanssa samaan aikaan San Franciscoon. Sovimme tapaamisen Fisherman's Wharfilla sijaitsevaan Sports Bariin, jotta pystyimme seuraamaan samanaikaisesti pelattavia NFL matseja. Veli-Matti on uskomaton svingi teoreetikko, mutta kuka nyt golfista jaksaisi aina puhua. Velkan poika pelasi high schoolissa jenkkifudista hyökkäyksen linjassa.

Takaisin 80-luvun alkuun. Pelasimme Rickyn kanssa paljon golfia Atlantiksessa. Kolmannella väylällä pysähdyimme useasti heittelemään jenkkifudista erään nuoren pojan kanssa. Hän oli siskoni luokkatoveri uudesta, Luterilaisen kirkon pyörittämästä koulustamme.

Tämä nuori poika oli Craig Erickson, joka pelinrakentajana vuonna 1989 johdatti Miami Hurricanes joukkueen yliopistosarjojen mestariksi. Lupaavasti alkanut NFL ura hyytyi olkapään loukkaantumiseen. Kaudet 96-97 Erickson vietti vielä Dolphinsien back up quarterbackinä.

Kerran Atlantiksen golfkentällä näin todellisen jenkkifudis legendan, Broadway Joe Namathin. Yliampuvasta tyylistään tunnettu Namath käytti 70-luvulla mm. pitkää turkkia kentän laidalla odottaessaan pääsyä takaisin peliin. Legenda New York Jetsien quarterbackista tuli vuoden 1969 Super Bowlin johdosta. Ennen ottelua Namath takasi Jetsien voiton, vaikka vastustaja Baltimore Coltsia (kuten Patriotseja nykyään) pidettiin kaikkien aikojen joukkueena. Kukaan ei Jetsien mahdollisuuksiin uskonut, mutta Namath pelasi loistavasti ja johdatti joukkueensa voittoon. Vastapuolen valmentajana oli muuten nuori Don Shula.

1981 siirryin katolilaiseen Cardinal Newman High Schooliin. Meiltä vääräuskoisilta protestanteilta perittiiin korkeampaa lukukausimaksua. Koululla oli hyvä jenkkifudis joukkue, eritoten field goal kicker John Carney erottui edukseen. Tänä vuonna 43 vuotias Carney pelasi 20. kautensa NFL liigassa Kansas City Chiefsien riveissä.

Syksyllä 1982 Rickyn pikkusiskolla oli ensimmäinen vakava poikaystävä. Ei kuka tahansa kundi, vaan Jack Nicklauksen kolmas poika Gary. Kun Jack ja Barbara tulivat Atlantikseen kylään tutustamaan miniäkandidaatin perheeseen, olin minäkin tietenkin paikalla.

Muistan aina kuinka Jack keskittyi televiosta tulevien urheilutulosten seuraamiseen. Rickyn isä kysyi aivan vierestä kolmesti: Jack, what did you think of that Florida State football game? Jack ei kuullut, ei reagoinut. Hän havahtui vasta kun ohjelma vaihtui: uh Bill, did you say something? Putkiaivo jos kuka.

Kerran Rickyn sisko piti hakea Nicklausten talolta. Olin juuri saanut ajokortin, siellähän sen saa 16 vuotiaana, ja ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Puolen tunnin matkan jälkeen soitin ovikelloa, Garyn nuorempi veli Michael avasi. Samalla ovenavauksella valtava rupikonna hyppäsi sisään ja liimautui kiinni Jackin palkintokaappiin. Aikaa kului varmaan lähemmäksi puoli tuntia, ennen kuin saimme rupikonnan ulos. Jack ja Barbara olivat onneksi reissussa.

Myöhemmin samana syksynä muutimme pariksi vuodeksi Vancouveriin, Kanadaan. Siellä rugby oli isompi asia kuin amerikkalainen jalkapallo. Eräs Duncan niminen kaveri koulusta (4. uusi muuten jos joku laskee) kulki kesät talvet shortseissa ja haaveili rugby-urasta Japanissa.

Vancouverista käsin seurasin Miamin uuden quarterbackin Dan Marinon uran alkuvuosia. Numero 13 oli uskomaton heittäjä, asiantuntijat puhuivat siitä kuinka pallo lähti hänen kädestään nopeammin kuin kenenkään muun. Marinon quick release oli tarkka myös pidemmissä heitoissa. Samalla kun muut pelinrakentajat joutuivat lataamaan pitkiin heittoihin koko kroppansa ja pallot päätyivät minne sattuivat tuntui, että Marinon ei tarvinnut kuin heilauttaa rannettaan ja pallo lensi tarvittaessa 60 yardia.

Marinon pitkä ura jäi ilman varsinaista kruunausta. Ainoa Super Bowl esiintyminen tuli jo vuonna 1984 ja silloinkin tuli pahasti takkiin San Franciscolta. Tuon isoimman voiton puuttumista voisi golfissa verrata Major voiton puuttumiseen. Marinolle kävi kuten esim. Colin Montgomerylle uhkaa käydä.

Golfkentiltä Marino on saanut muutaman kerran huonoa palautetta. Ei pelinsä vuoksi vaan siksi, että multimiljönääri on ilmeisen huono tipin antaja. Moni bag drop poika (tai tyttö), siis ne kaverit jotka siirtävät mailat parkkipaikalta golf-autoon, on jäänyt nuolemaan näppejään. Muistakaa suomalaiset jättää näille kavereille hyvät tipit, vähintään 2-3 dollaria per bägi. Tarkemmat ohjeet täältä.

Keväällä 84 olimme taas Floridassa, ja minä jälleen uudessa koulussa (siis viides sitten vuoden 78). Historian luokassa istuin toisessa rivissä, enkä silti nähnyt mitään. Edessäni istui koulun koripallotähti Carlos Jenkins. Yllätys oli suuri, kun vuonna 1992 näin hänet television välityksellä pelaavan Minnesota Vikingsien puolustuksessa linebackeriä. Carlos pelasi liigassa 6 kautta.

Eräänä talvena Rickyn koko perhe lähti Coloradoon laskettelemaan. Minä sain kausikortit käyttööni. Soitin Pedrolle ja sunnuntaina huristelimmekin hänen El Caminollaan kohti Orange Bowlia. Se oli pieni kiitos Pedrolle siitä, että oli ottanut minut kaverikseen ensimmäisenä amerikan syksynäni.

Miami Dolphins sai uuden, hienomman stadionin kaudella 1987. Siellä olen käynyt vain kahdesti, uusi tuntuu tietenkin steriililtä, tunnelma ei ole entisenlainen. Toinen kerroista on kuitenkin jäänyt hyvin mieleeni, mukana oli Rickyn lisäksi (silloin vielä tuleva) vaimoni Saara.

Vanha Orange Bowl stadion on ollut muussa käytössä tähän talveen asti. Viime viikolla siellä tosin järjestettiin viimeinen tapahtuma ikinä, Orange Bowl puretaan myöhemmin tänä vuonna.

1988 siirryin opiskelemaan George Washington Universityyn, joka sijaitsee vajaan vartin mittaisen kävelymatkan päässä Valkoisesta Talosta. Vietimme nykyisen politiikan tohtori Steven kanssa tuntikausia koulun kirjastossa tutkien NFL matsien lopputuloksia viimeisen 20 vuoden ajalta. Etsimme trendejä joilla voisi lyödä rahoiksi myöhemmin Vegasissa. Jotain löytyikin, mutta vedonlyöntiura hautautui lopulta ''järkevämpien'' suunnitelmien alle.

Syyskuussa 1990 ajoimme Steven ja parin muun kaverin kanssa New Yorkiin katsomaan Giantsien ja Dolphinsien matsia. Legendan mukaan ammattiliitto pomo Jimmy Hoffan ruumis olisi haudatta Giants stadionin toisen endzonen alle. Aina kun joku pelaajista pudottaa pallon siellä, se on Hoffan haamun syy.

Giantsien outside linebacker Lawrence Taylorin täytyy olla kaikkien aikojen paras puolustuva pelaaja. Numero 56 pelityyli oli yhdistelmä vauhtia, voimaa, ja kontrolloitua rämäpäisyyttä. Taylor pelasi hullun kiilto silmissään joka matsin alusta loppuun. Jos hän ei päässyt vauhdilla linjamiehen ohi, niin sitten hän meni läpi.

Taylorin elämä pelivuosina oli sekoitus Nykästä ja Karalahtea. Rahaa huumeisiin kului tuhat dollaria päivässä. Hän kertoo välttäneensä käryt pistämällä pelikaverit pissaamaan näytepurkkiinsa. Tarinoiden mukaan hänellä oli tapana lähettää maksettuja naisia vastustajien hotellihuoneisiin väsyttämään heidät pelejä edeltävänä iltana.

Mistä sitten johtuikin, niin Miamin pelaajat saivat tuolloin kunnon selkäsaunan Taylorilta ja muilta jättiläisiltä.

Peliuran jälkeen Taylor vietti aikaa kolmesti kaltereiden takana huumeiden hallussapidosta. Mutta viime vuodet mies on viettänyt ''puhdasta'' elämää, kiitos hänen mukaansa kuuluu golfille. Alla olevan videon alussa on hauskaa kuvaa Taylorista golfmaila kädessä, loppupuolelta löytyy parhaita paloja hänen varsinaisista peleistään.

Tämä tarina on nyt rönsyillyt niin pitkään, että lienee parasta lopettaa tähän. Super Bowlkin alkaa jo pian!