Metropolitan Golf Links

Kun kenttä markkinoi itseään amerikkalaisena linksinä levein väylin, avoimin lähestymisin vahvasti muotoiltujen griinien kera, ja vielä kävelijä ystävällisenä, niin ainakin minä kiinnostun. Joten ei muuta kuin nokka kohti pahamaineista Oaklandin kaupunkia suuntana Metropolitan Golf Links.

Autoilija pääsee San Franciscosta lahden yli 14km pitkän Bay Bridgen ansiosta. Jättimäinen silta avattiin liikenteelle jo vuonna 1936, kuusi kuukautta ennen tunnetumpaa Golden Gate siltaa.

Bay Bridgen ylittää päivittäin 280,000 autoa. Ylitys maksaa $4 per auto, mutta vain länteen, kohti Friscoa ajettaessa.

Metropolitan Golf Links sijaitsee aivan Oaklandin lentokentän naapurissa. Automatka keskeltä San Franciscoa kesti tasan puolituntia.

Oakland on etnisesti harvinaisen monipuolinen kaupunki. Kaupungin alueelta löytyi vuoden 2000 väestönlaskennassa puhujia yli 150 eri kielelle. Oaklandin ilmastoa pidetään parempana kuin San Franciscon; vähemmän sumua, rahtusen enemmän aurinkoa ja lämpöä.

Toisen maailmansodan aikana Oaklandissa kukoistivat mm. laivan- ja autonrakentaminen. Työn perässä kapunkiin muutti etelävaltioista paljon mustia. Sodan jälkeen edellä mainitut teollisuudenalat katosivat lähes kokonaan ja Oaklandin populaatio köyhtyi. Tänä päivänä kaupunkilaisista lähes 40% on mustia, kun koko USA:n väestöstä mustia on vain noin 13%.

Yksi Oaklandin lempinimistä on ''the hills,'' joka kuvaa myös jyrkkiä elintason eroja eri kaupunkilaisten välillä. FBI:n tilastojen mukaan Oakland on maan neljänneksi vaarallisin kaupunki.

Sisääntulo Metropolitanin parkkipaikalle on karu, portilla ei ole mitään tunnelmaa kohottavia koristuksia. Klubitalolta löytyy kaikki tarpeellinen: ravintola, pro shop, ja pukuhuoneet. Vessanseinällä mainostetaan pelioikeutta jäsenyydellä. Valittavana on rajaton pelioikeus joko ma-pe tai viikonloppuisin, hinta $199 per kuukausi, oikeus pitää yksi vapaa kuukausi vuodessa.

Klubitalon alueella elämää riittää, junnuja juoksee ympäriinsä. Nyt on lauantai aamupäivä.

Pelaan yhdessä kahden arkkitehtirouvan ja Jonin kanssa, jota voisi kutsua paikalliseksi ''klubihulluksi.'' Jon on oikealta ammattilalta radiotoimittaja, tehden päivittäistä, teknologiaa käsittelevää ohjelmaansa autotallistaan. Vapaa ajallaan, jota on paljon, hän tekee erilaisia hommia golfkentälle, mm. pitämällä kentän sivulla blogia.

Jon pelaa erinoimaisesti, viisi pelivuotta takana, tasoitus 6 ja draivissa pieni draw. Myös rouvat, vain muutaman pelivuoden kokemuksella, pelaavat mainiosti. Kaikki myös osaavat säännöt, ainakin kutakuinkin, ja jokainen lyönti lasketaan. How refreshing!

Jon kertoo, että samalla paikalla oli aiemmin mustien suosima golf-kenttä, jolla oli jatkuvia kuivatusongelmia. Joten paikalle tuotiin reippaasti täyttömaata, noin metrin verran joka puolelle, ja Johnny Miller palkattiin muotoilemaan uusi kenttä. Erinomaisesti Miller tehtävästä suoritui, ja mustatkaan eivät kenttää jättäneet, vaan heitä oli silmämääräisesti arvioituna puolet päivän pelaajista.

Metropolitanin on täysi vastakohta kauniista Presidiosta; puristuksessa lentokentän ja teollisuusalueen välissä, puuton ja tasainen, kaikki muodot puskutraktorien tekemiä. Silti se on monella tapaa parempi. Draivien suuntaa joutuu miettimään, bunkkerit joita ei ole liikaa, ovat sijoitettu suojaamaan parhaita alastulopaikkoija. Pari väylää ovat jopa niin leveitä, että niille on oikea ''väyläbunkkeri'', siis bunkkeri keskellä väylää. Pelaaja joutuu miettimään kiertääkö kummalta puolelta, vai lyödäkö yli.

Ulkopaikkakuntalaisille green fee on ma-to $40, pe $50 ja viikonloppusin $62. Noilla hinnoilla ehdottamasti pelaamisen arvoinen.

Presidio Golf Course

Kävin pelaamassa historiallisen ja kauniin Presidion kentän. Nykyään kaikille avoin Presidio markkinoi itseään toiseksi vanhimmaksi golf-kentäksi Mississippi joen länsipuolella.

Toisin kuin muut Friscon public kentät, Presidiota ei omista kaupunki vaan valtion Parks Department.

Sana presidio tarkoittaa tietynlaista linnoitusta joita espanjalaiset rakensivat lähinnä pohjois-afrikkaan, suojellakseen omistuksiaan piraateilta.

San Franciscon presidion espanjalaiset rakensivat jo vuonna 1776, alkuperäinen kunninkaallinen nimi kuului El Presidio Real de San Francisco. Linnoitus oli espanjalaisten pohjoisin amerikan mantereella.

Meksiko itsenäistyi Espanjalta 1823 ja sai haltuunsa myös El Presidion. Amerikkalaiset valtasivat sen ilman taistelua 1846.

Tunnettu kenraali John ''Black Jack'' Pershing toimi Presidion komentajana 1900-luvun alussa. Liikanimensä Pershing oli saanut johtaessaan nuorena luutnanttina sodissa Intiaaneja vastaan ''Buffalo Soldiers'' ratsuväkirykmenttiä, eli kokonaan mustista sotilaista koottua joukkoa.

Ensimmäisen kerran Presidion alueelle rakennettiin 9 golfreikää jo 1896, takaysi seurasi 15 vuotta myöhemmin. Kymmenen vuotta myöhemmin englantilaiset Fowler ja Simpson suunnittelivat kentän uusiksi.


Armeija jätti Presidion 1996 jolloin kenttäkin aukesi kaikille. Tänä päivänä Presidion pelaaminen on ristiriitainen kokemus. Tuloskortin mukaan takatiiltä vain noin 5900m pitkä kenttä sijaitsee todella ainutlaatuisessa miljöössä. Luonnonkauniit, Monterrey mäntyjen ja eucalyptus puiden reunustamat väylät, ovat kuitenkin keskellä vilkasta kaupunkia. Muutamalle reiälle Golden Gate sillalle kulkevan liikenteen melu kuuluu selvästi.

Kostean ilmaston ja monien rankkojen ylämäki lähestymisten johdosta kenttä pelaa paljon ilmoitettua pitempänä. Märät ja pehmeät väylät ovat olleet Presidion (ja monen muun alueen kentän perinteinen ongelma), mutta viime vuosina kuivatusta on parannettu. Tällä kertaa väylät olivatkin paremmat kuin edellisellä reissulla pari vuotta sitten. Mutta juuri ilmastetut griinit tekivät puttaamisen tällä kertaa mahdottomaksi.

Ykkösen tiillä startteri painotti nopean pelin merkitystä. Heti perään hän kertoi jokaisen ryhmän tavoiteajan olevan 4h 40min, eli se siitä.

Ulkopaikkakuntalaisten $95 green fee on turhan kova. Kenttä on kuitenkin pelaamisen arvoinen niille vierailijoille, jotka arvostavat kauniita näkymiä ja keskeistä sijaintia.

Ja klubin ravintolassa kierroksen jälkeen sai erinomaista ruokaa. Voin suositella clam chowder keittoa ja hampurilaista, joka hintaan $9,50 oli suorastaan edullinen. Amerikkalaiset pelikaverini vetosivat intialaisiin sukujuuriinsa ja tilasivat purilaisensa vihannespihveillä.

Aloittelijat Pebble Beachiin

Terveisiä kaikille San Franciscosta. Lennot Lufthansalla menivät aikataulun mukaan (Hki-Munchen-SF) ja matkatavaratkin pysyivät kyydissä.
Koneessa vieressämme istui mukavan oloinen amerikkalainen lakimies. Hän kertoi pitäneensä golf-mailaa kädessään tasan kahdesti. Täkäläiseen tapaan se tarkoittaa, että hän oli pelannut kahdesti 18-reikää golfia. Siis ilman mitään valmistavaa treeniä, kurssista nyt puhumattakaan.

Ja toisen kierroksensa hän oli pelannut Pebble Beachissä.

Hän oli sitä mieltä, että se ei varmaan ollut oikea tapa aloittaa. Ehkä hän on oikeassakin, varsinkin kun ei ollut tällä tyylillä innostunut enempää golfista.

San Franciscon kunnalliset kentät pulassa

Matkustan maanantaina San Franciscoon pariksi viikoksi. Kaupunki on käynyt tutuksi viime vuosien aikana, tämä on kolmas reissu sitten vuoden 2005.

Paikalliselta golfrintamalta kuuluu kummia, mutta ensin hieman taustaa.

Ensimmäinen reissu Friscoon oli jo vuonna 1982. Silloin tuli pelattu kaupungista vajaat kaksi tuntia etelään sijaitsevat Pebble Beach ja Spyglass. Pari päivää ennen pelejä eräs kaveri oli luistellut yli paljaan vasemman pikkurillini sillä seurauksella, että se tarvitsi kymmenkunta tikkiä ja tukilastan. Onneksi ei paljon draivaamista haitannut vaikka sormi sojoittikin suorana.

Vuonna 92 osallistuin kaupungissa massiviisen PGA Teaching and Coaching Summittiin yhdessä Ville Kallialan, LP Tilanderin ja Sami Wächterin kanssa. Tuolla reissulla tuli pelattu mm. kaupungin kuuluisat private kentät - Olympicin Lake ja San Francisco Golf Club.



San Franciscossa on edellä mainittujen yksityisten kenttien lisäksi kuusi public kenttää. Niistä viisi on kaupungin omistamia (Harding Park, Lincoln Park, Golden Gate Park, Gleneagles, ja Sharp Park, joka tosin sijaitsee hieman kaupungin rajan ulkopuolella.) Näiden kenttien hallinasta ja hoidosta vastaa kaupungin Parks Department jonka alueista kentät vievät n. 12%.

Kunnallisten kenttien ehdoton lippulaiva on USA:n 29. presidentin mukaan nimetty Harding Park. Vuonna 1925 auennut kenttä oli 90-luvulla ajautunut rapakuntoon. Kentälle kuitenkin annettiin järjestettäväksi World Tourin osakilpailu vuonna 2005 ( Tiger voitti uusinnassa John Dalyn, Stenson kolmas).

Ennen kisaa piti tietenkin saada kenttä ja paikat kuntoon. Uusi klubitalo maksoi reippaan $6 miljoonaa ja kenttään upposi, laskutavasta riippuen, järkyttävät $16 miljoonaa. Summa ymmärtääkseni pitää sisällään 4 miljoonaa menettettyjä green fee tuloja, mutta on silti hämmästyttävän paljon jo olemassa olevan 18-reikäisen parannustöihin. Etenkin kun työt suunnitelleen kolmikon (RTJ III, Tom Watson ja Sandy Tatum) ei tarvinnut muuttaa kentän mainiota reititystä.

Kuntoon kenttä saatiin, harmi vaan että green feet nousivat rutkasti. Nyt vierailijat saavat maksaa kierroksesta kalliit $135, paikallisetkin 46 dollaria. Harding valittiin hiljattain vuoden 2009 Presidents Cup näyttämöksi, joten kenttä varmasti pysyy kunnossa, mutta pelimaksut tuskin halpenevat.


Kaupunki rahoitti pahasti yli budjetin menneen remontin lainarahalla. Ja nyt, vaikka kentän tulot (green feet, autot, pro shop, ravintola, range) ovat viidessä vuodessa kolminkertaistuneet $2 miljoonasta kuuteen, tekee kenttä silti tappiota. Kentän hoitokulut sekä lainanhoitokulut ovat nousseet likaa.

Samalla muut kaupungin kentät ovat jääneet Hardingin varjoon ja golfarit ovat niiltä kaikonneet. Kierrosmäärät ovat tippuneet liki 40% viidessä vuodessa ja niiden hoito on jäänyt retuperälle. Lopputuloksena kaikki kentät yhteensä tekevät nyt tappiota.


Kasvava joukko tilanteeseen kyllästyneitä kaupunkilaisia on ryhtynyt vaatimaan kenttäalueita laajempaan käyttöön. Heidän mukaan kaupunki tarvitsee enemmän jalkapallo- ja baseballkenttiä, luontopolkuja, frisbeegolf paikkoja, sekä tai chi alueita.

Hardingin Parkin ''ylimääräistä'' 9-reikäistä Fleming kenttää on ehdotettu muutettavan baseball paikaksi, Lincoln Parkista tulisi tehdä vain 9-reikänen jotta paikalle saataisin fudiskenttiä, ja Sharp Parkista tehtäisiin luonnonpuisto.

Friscossa käy vuosittain yli 15 miljoonaa turistia. Luulisi, että heistä riittäisi pelaajia kaupungin kentille. Ainakin jos niitä markkinoitaisiin enemmän ja hoidettaisiin hieman paremmin.

Golfkenttien ja kaupunkilaisten hankalista suhteista kiinnostuneet, käykää tutustumassa Neighborhood Parks Councilin sivuihin. Sieltä löytyy myös tämä National Golf Foundation tekemä 157-sivuinen raportti kenttien tilanteesta höystettynä kaikilla mahdollisilla luvuilla. NGF:n suurin moite on golf-ihmisten puute hallinnosta ja suosittelee kaikkien kenttien siirtämistä yksityisen non-profit yhtiön hallintaan.

Sean O'Hair

Mieltä lämmitti Sean O'Hairin eilinen voitto PGA Tourin PODS Championship kisassa. Se oli vasta 25 vuotiaan pelurin toinen voitto, ensimmäinen sitten 2005 tulokaskauden.

Sean O'Hairin tie ammattigolfaajaksi, tai yleensäkin itsenäiseksi aikuiseksi, on ollut varsin kivinen.

Sean O'Hair tunnettiin ensin vaikeasta suhteestaan dominoivaan Marc isäänsä. Junnuvuosina isä myi firmansa ja ryhtyi tekämään pojastaan golfaria.

Aluksi poika laitettiin oppilaaksi Leadbetterin akatemiaan. Junnukisoissa Marc tuli tunnetuksi töykeästä käytöksestään kisanjärjestäjiä, muita vanhempia ja pelaajia kohtaan. Jos Seanin peli ei kulkenut, isä saattoi määrätä hänet juoksemaan mailin jokaista tehtyä bogia kohden.

Isän johdolla Sean siirtyi ammattilaiseksi jo 17 vuotiaana. Marc komensi poikaansa armeijan tyyliin: herätys aamu viideltä, puolentoistakilometrin lenkki, golftreeniä, oman svingin katselua videolta, ja sitten punttisalille.

Isä uskoi Seanin olevan liian hyvä pienempien tourien kisoihin, joten he autoilivat kolmessa vuodessa 200,000 mailin edestä, yleensä yhdestä Nationwide Tourin maanantaikarsinnasta seuraavaan. Pelit eivät kulkeneet, pettymykset kasautuivat, psyykkiset haavat syvenivät.

Ensimmäisenä ammattilaisvuotena Sean allekirjoitti isän laatiman sopimuksen, jonka mukaan kymmenen prosenttia kaikista voitoista läpi uran kuuluivat isälle. Isä myöhemmin selitti sopimusta opeilla, jotka mittava bisnesura oli hänelle antanut - Sean oli hyödyke johon hän omien laskujensa mukaan oli satsannut pari miljoonaa dollaria.

Seanin mukaan heillä ei koskaan ollut isä-poika suhdetta, vaan pikemmin sijoittaja-sijoitus diili.

Syksyllä 2002 Sean sai sanottuaan isälleen, että nyt riittää, ja heidän tiet erosivat pysyvästi. Sean siirtyi pelaamaan pienempiä mini-tour kisoja tuleva vaimo caddienään ja menestystä alkoi tulla. Päästyään PGA Tourille, Seanin bägia kantoi aina viime kauden loppuun asti tuore appiukko.

Pari vuotta sitten katkera Marc faxasi seitsemäntoista sivuisen selityksen sopimuksestaan ja elämästään Seanin kanssa usealle eri golfmedialle. Marc luopui rahallisista vaatimuksista, mutta ei selvästi suostunut ymmärtämään häneen kohdistunutta kritiikkiä.

Marcin faxi sisälsi mm seuraavaa:
-jos Sean oli eri mieltä isänsa kanssa, hänellä oli mahdollisuus ottaa asia esiin aloittamalla, anteeksi isä, kaikella kunnioituksella, mutta olen eri mieltä, jne. Sean ei kuulemma koskaan käyttänyt tätä mahdollisuutta.
-yliopistogolfia ei harkittu jotta Seanin ei tarvinnut kohdata dekadenttia opiskelijaelämää. Marc kirjoittaa, ''Thank God he stayed away from that life, got married as a virgin, and doesn't drink or smoke."
-isän ei tarvitse ansaita poikansa kunnioitusta, senhän kertoo jo Kymmenen käskyä.
-Sean ei saanut pitää farkkuja, koska ne saavat ihmisen näyttämään perunasäkiltä tai paljon laihduttaneelta henkilöltä joka ei omista vyötä.

Takaisin tähän päivään. Kisan jälkeisessä haastattelussa Viasatilla kosteasilmäinen ja liikkuttunut Sean kiitti vuolaasti appiukkoaan saamastaan tuesta. Avain voittoon oli viime viikolla käyty keskustelu, jossa appiukko oli kertonut luottavansa Seanin kykyihin ja todennut kaiken vielä kääntyvän hyväksi.

Tiger muuttaa maailmaa?

Earl Woodsilla oli tapana ladella melkoista tekstiä poikansa kyvyistä muuttaa historian kulkua. Yli kymmenen vuotta sitten hän kertoi meille, että Tiger tulee vaikuttamaan ihmiskunnan tulevaisuuteen enemmän kuin kukaan koskaan. Earl julisti Tigerin vaikutusvallan ulottuvan ei vain ihmisiin, vaan myös valtioihin.

Muistan ajatelleeni, että Vietnamissa taistelleella eversti evp:llä ei ollut enää kaikki kotona.

Käsitykseni Earlistä parani sitä mukaan kun Tiger voitti kisoja. Pöhköt lausahdukset unohtuivat, mutta nyt tunnettu toimittaja Michael Bamberger nostaa ne taas esiin. Bamberger näkee aiheelliseksi pohtia, josko Tiger on tasoittanut tietä Barack Obaman menestykselle USA:n vaalikampanjassa. Onko aina asiallisesti käyttäytyvä Tiger auttanut ihmisiä pääsemään rotukysymyksen yli? Tiger esiintyy julkisuudessa niin fiksusti, ja niin paljon, ettei kukaan enää ensimmäiseksi ajattele hänen ihonväriään. Tiger on vuosikymmenessä käynyt tutuksi ja turvalliseksi, nyt Obamalle on käymässä sama hyvin nopeaan tahtiin.

Earlillä tosin oli varmaan jotain paljon komeampaa mielessä, kuin maailman muuttaminen hyvällä käytöksellä ja turvallisella olemuksella.

Ketä Tiger kannattaa tulevaksi presidentiksi on kokonaan toinen tarina. Tiger on välttänyt poliittisia kannanottoja sen verran johdonmukaisesti, että kukaan ehdokkaista ei ole suoraan hänen tukeaan pyytänyt. Kannattaako Tiger Obamaa, vai Hillaryä (jonka miehen kanssa hän on avannut mm. yhden TW Learning Centerin), vaiko ehkä Vietnamin sodan veteraani McCainiä?

Tätä tuskin saamme koskaan tietää.